Sormus annettu merkiksi

Moni varmaan muistaa elämästään ajan, jolloin ei ollut naimisissa, tai ei vielä seurustellut. Ehkä jotkut teistä elätte sellaista elämänvaihetta. Muistan silloin katsoneeni jokaista vastaantulevaa naista syvemmälle silmiin ikään kuin etsiäkseni heidän joukostaan sitä, joka on minun ja jolle minä kuulun. Jokainen katse lähetti samalla viestin kaipauksesta. Jokainen katse piti sisällään salamannopeaa puntarointia ja testaamista, voisiko se olla tuo, voisiko se olla tuo tai tuo. Se ei ollut epätoivoista yrittämistä vaan pikemminkin huomaamatonta ja automaattista.

Ehkä tv-sarjat ja elokuvat olivat opettaneet, että yksi silmäys riittää. Kun oikeat katseet kohtaavat, ilmassa väreilee. Jos asuu pääkaupunkiseudulla niin ihmisten määrä, jotka virtaavat ohitse on aika suuri – tehtävä on siis erittäin vaikea.

Sitä voi pohtia, kuinka monta ihmistä te näitte päivän aikana tai viikon aikana ennen kuin kohtasitte toisenne. Samoin mikä on ollut niiden ihmisten määrä, jotka te hetkellisesti kohtasitte työssänne. Tällaisia pieniä kohtaamisia on jokainen päivä ollut tulvillaan. Ne tulevat ja menevät eikä niitä yleensä jäädä miettimään sen enempää. Siihen ei ole aikaa ja ne ovat kuitenkin niin hetkellisiä kohtaamisia että ei siinä mitään ehdi tapahtumaan… silti nämä elämän pienetkin kohtaamiset jättävät meihin joitakin jälkiä: Hyvyydestä tai kylmyydestä. Ne ovat itsessään tärkeitä.

Joistakin ohikiitävistä kohtaamisista voi kasvaa kuitenkin jotakin suurta – varsinkin jos saa suunsa auki ja osaa olla ystävällinen. Silloin kohtaamisesta jäävä jälki on syvempi, ja se voi murtaa työrooliin kuuluvan panssarin. Jospa tässä onkin juuri se oikea – Entä jos en tee mitään, vaan missaan tilanteen? Näin ei kuitenkaan teidän välillä päässyt käymään.

Te kerroitte, että ensimmäinen kohtaamisenne on ollut näitä ‘pieniä kohtaamisia’. Ja siitä on kaikki saanut alkunsa. Arkipäiväisestä pienestä kohtaamisesta kasvoi jotakin hyvin suurta ja merkittävää – jota olemme tänään todistamassa. Kaikki olisi voinut niin helposti mennä aivan toisella tavalla. Mutta se pieni kohtaaminen avasi teissä ovia johonkin suurempaan. Mielestäni on tärkeää, että te muistatte, mikä merkitys elämän pienillä kohtaamisilla on.

Nimittäin niitä pieniä kohtaamisia on teidän välillänne myös tästä eteenpäin – kun arkipäivän tohinassa tapaatte toisianne eri tilanteissa ohimennen. Niissäkin elämän pienissä kohtaamisissa voi merkittäviä jälkiä jättää toisiinsa. Ne voivat onnistua hyvin, ne voivat onnistua huonosti. Siinä voi ohimennen helposti tulla loukanneeksi tai myös hoitaneeksi.

Pienistä kohtaamisista voi kasvaa jotakin suurta, jos on valmis antamaan itsestään jotakin tilanteelle – ennen kaikkea oman läsnäolonsa. Kun on läsnä toista varten.

Pienten kohtaamisten ohella on olemassa myös oikeasti suuria kohtaamisia – sellaisessa tilanteessa olemme tänään. Joskus suuret kohtaamiset tapahtuvat niin, että olette kahdestaan. Suurissa kohtaamisissa elämän syvät virrat kumpuavat esiin. Tänään suuri kohtaaminen tapahtuu kaikkien ystävien ja sukulaisten edessä. He ovat todistajia tälle kohtaamiselle. Tämä kohtaaminen on suuri, koska se mitä te toisillenne lupaatte on suurta. Jumalan kasvojen edessä ja sukulaistenne edessä te esitätte sitoumuksen – te esitätte sitoumuksen jossa suuri ilo ja suuri vastuu ja elämän mittainen tehtävä kohtaavat.

Se yksinäisen katseen kaipaus, mikä ehkä joskus teidän silmissänne on ollut, on poissa. Te olette löytäneet kumppaninen elämän pienten kohtaamisten keskeltä. Keskeltä tuhansien kaupunkilaisten ihmisvirtaa – Kaipauksen katse on saanut teillä täyttymyksen ja nyt katseen kohteesta on tullut teidän silmäteränne – katse on aina käännettynä häneen. Ruuhkasuomessakin te ette enää näe satoja ohikulkijoita. Teidän ei tarvitse enää etsiä oikeaa – te näette vain yhden, sen joka on teidän silmäteränne.

Laulussa, jonka hetken kuluttua kuulemme, esitetään useassa kohtaa ajatus: jos vain tahdot, viereesi jään, jos vain pyydät, valvon sinua kuin silmäterää.

Tämä valvominen on hyvä – kunhan ette valvo toisianne niin kuin vartija valvoo vangittua. Vanki on myös jatkuvan katseen alaisena, mutta se ei ole rakkauden katse. Avioliitossa te ette tule vangituiksi, vaan avioliitto päin vastoin vapauttaa teidät yksinäisyydestä, sen päämäärättömyydestä. Rakkauden katse kohdistuu sinuun, mutta sen sijaan että se kuristaa, se tukee, kannustaa, rohkaisee ja hoitaa.

Avioliitto piirtää kyllä elämällenne rajat – mutta ne eivät ole vankilan vaan paratiisin rajat – jossa voitte elää unelmanne todeksi, kasvaa ja kehittyä ihmisinä lähemmäs sitä tarkoitusta, johon Jumala teidät on luonut. Hänen siunauksensa lepää yllänne. Ja rakkaudessaan hän myös valvoo teitä niin kuin silmäterää.