Sormus annettu merkiksi

Tänään on rakkauden päivä. Vaikka sanoitte, että tämä päivä ei teitä enää huimaa, luulen kuitenkin, että tässä päivässä on jotakin ihmeellistä. Se on kuin luomisen aamu. Yhtä puhdas, yhtä kaunis ja ihmeellinen.

Luomisen aamuun haluan ajatuksenne myös johdattaa. Minusta on hyvä ajatella jokaista avioparia Aadamin ja Eevan kaltaisena. Siinä ikään kuin toistuu tuo sama asetelma. Kun Aatami näki ensimmäisen kerran puolisonsa, hän oli myyty mies. Ja niin kuin aina tässä vaiheessa miehen tunnerepertuaari on vähän huonossa kunnossa.

Rakastunut mies haluaa tuntea omistavansa naisensa. “Hän on minun”. “Hän on luu minun luustani ja liha minun lihastani”, sanoi Aadam ja jatkoi: “Tulkaa tänne vaan kaikki neandertaalit niin saatte nyrkistä.” Hän oli valmis suojelemaan omaansa. Se oli huikaiseva tunne. On olemassa joku minua varten.

Tästä alkoi rakkauden evoluutio. Aivan oikein evoluutioteoria pitää paikkansa. Ainakin rakkauden evoluutio.

Haluan puhua rakkauden evoluutiosta siksi, että mielestäni rakkaudessa kuuluu kehittyä ja kasvaa. Mutta todellisen aiheen tähän teemaan antoi oikeastaan eräs yksityiskohta X ja Y:n yhteisestä taipaleesta. Nimittäin ennen kuin sulhanen tapasi tulevan morsiamensa, kertoman mukaan hän oli kuin luolamies pitkän tukkansa kanssa. Mutta nyt hänestä on kehittynyt tällainen komea mies, jota morsiamen äitikin katselee kyynelsilmin. Tarina ei kerro oliko morsian myös luolanaisen kaltainen eikä sitä, kumpi löi nuijalla tajun kankaalle.

Joka tapauksessa kun luolamies saa morsiamen ja kravatin alkaa tapahtua kehitystä myös sisäisesti. Luulen samanlaisen kehityksen tapahtuvan niin miehen kuin naisen elämässä – vaikka tutumpi minulle on miehen maailma.

Rakkauden kipinöiden hieman hellittäessä ihminen tajuaa, että rakkaus ei ole omistamista, vaan yhdistymistä ja jakamista. Puoliso ei ole vain minua varten, vaan minä olen myös häntä varten.

Raamatunkohta joka hetki sitten luettiin kuvasi paljon kehittyneempää rakkautta. Luolamiehen nuijaniskusta oli päästy jo hyvinkin pitkälle.

Paavalin kuvaus on sillä tavalla kekseliäs, että hän luo ensin kuvan lähes täydellisestä, monilahjakkaasta ihmisestä, – mutta jolla on yksi heikkous. Hän tuntee kaikki kielet paitsi rakkauden kieltä. Hän osaa sanoa sadalla kielellä: minä rakastan sinua. Mutta hänellä ei ole käsitystä siitä mitä se tarkoittaa. Hän tietää kaikesta kaiken ja tuntee kaikki salaisuudet paitsi rakkauden salaisuutta. Siihen tiede ei pysty tarttumaan. Hän on kuin mies, joka tietää kaiken lentokoneista, mutta ei ole koskaan lentänyt. Hän on hengellinen jättiläinen mutta rakkaudessaan hän on luolamiehen tasolla. Paavalin mukaan hän on kuin tyhjä rumpu, josta lähtee kyllä paljon ääntä, mutta ei juuri muuta.

Hän on muuten täydellinen ihminen, mutta rakkauden puuttuessa todellinen elämä puuttuu. Hän on kuin se luolamies ennen Aadamia vailla Jumalan henkeä. Vasta Aadamin sieraimiin Jumala puhalsi henkäyksensä ja se teki Aadamista elävän sielun. Ja sitten tuli Eeva ja hän puhalsi Aadamiin vähän puhtia. Rakkaus on juuri kuin tämä hengenpuhallus. Luolamiehen ja luolanaisen maailma muuttuu.

Ihmisellä voi olla kaikki heikkoudet, jos hänellä on vain tämä yksi, rakkaus, hänellä on riittävästi kestävään onneen. Jos rakkaus on näin tärkeää – niin mitä ihmeellistä siinä on? Mikä siltä melkein täydelliseltä ihmiseltä jäi puuttumaan?

Onko rakkaus sitä, että työt jää tekemättä ja koulukirjat lukematta, kun ei saa ajatuksiaan pois rakkaastaan? Onko se pyörryttävä tunne, sitä että leijuu jalat irti maasta?

Paavali ei puhu rakkaudesta juurikaan tunnetta kuvaavin sanoin. Hän sanoo, että se on kärsivällisyyttä, lempeyttä, nöyryyttä ja epäitsekkyyttä. Se on sitoutumista toiseen yli kaiken, niin että toinen voi siihen luottaa.

Eräs suomalainen nainen määritteli rakkauden näin: Ei rakkaus mikään tunne ole; se on sitä, että pitää lupauksensa ja tulee syömään silloin kun on sovittu.

Enemmän kuin pyörryttävä tunne, rakkaus on tahtotila – jossa oma yksityinen tahto tekee tilaa yhteiselle tahdolle. Siksi rakkauden säilyttäminen vaatii jatkuvaa yhdessä keskustelemista, kuuntelemista, yhteisen suunnan hakemista.

Onhan toki rakkaus tunteitakin – iloa ja huimausta kun rakas on lähellä – kaipuuta kun toinen on poissa. Mutta rakkaus ei ole niin pinnallinen, että se jää vain tunteiden tasolle. Se vaikuttaa arkielämäämme.

X ja Y Te ilmaisette tänään, että te olette löytäneet tämän tahdon – rakkaus vallitsee, tahtojen yhteys

Te olette nuijaniskusta toipuneet ja rakkaudessa kasvaneet. Yhdessä olette tehneet matkan tänne alttarille. Se on ollut samalla myös sisäinen matka – matka sen keskukseen, sydämeen, josta käsin te annatte toisillenne lupauksen. Kun te tulitte alttarin ääreen, se muistuttaa siitä, että Jumala on todistajanne tästä lupauksesta.

Lupaus on suuri. Se ylittää oman kykymme selvästi nähdä mitä kaikkea lupaamme. Emme tunne tulevaisuutta, emme tiedä mitä kaikkea meitä siellä kohtaa. Se ei kuitenkaan vähennä yhtään lupauksen sitovuudesta. Siksi tällaista lupausta ei voi antaa leikiten vaan tiedostaen se vastuu, että tulevaisuus kohdataan yhdessä.

Rakkaus on sitoutumista. Sielun säikeet on punottu niin yhteen, että sitä ei voi purkaa tekemättä samalla merkittävää vahinkoa myös itselleen.

Elämä voi toki haavoittaa, haavoittukaa silloin yhdessä. Toinen voi parantaa toisen haavoja. Ei mikään tässä maailmassa ole niin läheinen ja niin hyvä tuki ja turva kuin oma puoliso.

Tilanteita tulee, että huomaatte haavoittavanne myös toisianne. Älkää hautoko näitä loukaantumisia. Niistä kuoriutuu muuten pelottavia raatelijoita. Olkaa valmiita hoitamaan toisianne ja antamaan anteeksi. Kasvakaa rakkaudessa