Jokaisessa vihkimisessä ajatukset jossakin vaiheessa johdatetaan Jumalan luomistekoihin Adamiin ja Evaan. Jumala loi miehen ja naisen ja tarkoitti että mies löytäisi itselleen vaimon ja nainen samoin löytäisi itselleen miehen. Jumala tarkoitti, että he voisivat elää yhdessä. Ja siinä yhteydessä toteutuu jotakin Jumalan luomistarkoituksesta.
Herra Jumala sanoi: ”Ei ole hyvä ihmisen olla yksinään. Minä teen hänelle kumppanin, joka sopii hänen avukseen.” … Silloin Herra Jumala vaivutti ihmisen syvään uneen ja otti hänen nukkuessaan yhden hänen kylkiluistaan ja täytti kohdan lihalla.
Kuullessamme Raamatun alkukertomusten ihmisistä, Raamatun tapahtumista tulee todellisuutta ja nykyisyyttä sielumme näyttämöllä. Kuulijoiden joukossa jokainen mies on Adam ja jokainen nainen on Eva. Me olemme kuulijoina silloin siinä samassa tilanteessa kuin nämä ensimmäiset ihmiset kohdatessaan toisensa.
Oleellista tuossa kertomuksessa on huomata se, että syvä yksinäisyys jota ensimmäinen ihminen sisimmässään koki (jota myös jokainen meistä joskus on kokenut) se poistui. Luomalla kaksi eri sukupuolta, Jumala poisti ihmisen yksinäisyyden ja toi tilalle yhteyden toiseen ihmiseen. Tämä oli alku avioliitolle. Siinä yhteys on niin kiinteä, että kaksi erillistä ihmistä tulee yhdeksi lihaksi – he ovat kuin samaa ruumista, kaksi ihmistä yhdessä kehossa.
Kuvauksen kylkiluusta me voimme lukea niin, että avioliitossa mies antaa rinnastaan tai kyljestään jotakin vaimolleen ja miksei myös vaimo samoin miehelleen. Toisessa on kappale minun omaa rintaani.
Siksi X ja Y voitte sanoa puolisostanne näin: ”Sinussa on osa itseäni. Jos sinut hylkäisin, hylkäisin itseni. Jos tekisin sinua kohtaan jotakin pahaa, satuttaisin samalla itseäni. Jos taas ajattelen omaa parastani minun on ajateltava sinunkin parastasi – me olemme tulleet yhdeksi.”
Sormus annettu merkiksi 